tuhlatut

monet oppivat
jotain itsestään ja maailmasta
vasta tuhlattuaan kaikki päivänsä, yönsä
sielunsa ja ruumiinsakin
olemattomiin

jotkut oppivat
tultuaan tyhjin käsin tyhjään tilaan
avaruuden eteiseen
ilman iloa, surua, odotusta

ilman kuuta, kulta-aurinkoa, planeettaa
vettä, kiviä, tuulta, varjoja:

kaikki annettu pois
kannettu kaivoon johon
tämä syvä tuijotus

sateet

saapuivat sateet
vapaalle maalle
pisarpiiskoina
ja tihureina

valtasivat
tyhjät taivaat ja
virittivät maan rummun
ja sadetanssin

lätäköissä
raskaat pilvet
painuvat
ja hajoavat

väri on muuttunut aivan

kalliolla

tämä korkea paikka
jolle kiipesin
katselemaan pysähtynyttä aikaa
hitaasti virtaavaa
odotuksen usvaa
ja taivaaseen nousevia
puita

täältä näen
kuinka elokuun kaupunki
syttyy liekkeihin

lännessä
punainen kajo
mustuva taivas
puhuu kohtalonsa julki

tulivaunut

aurinko
sihahtaa mereen
jättää savuavan taivaan
vapaan maan päälle

kaupunki
raukea kehto
sytyttelee valojaan ja
sen hermostossa syke
voimistuu

ikkunasta näet
tulivaunujen jäljet
tuntuu kuin
alkava yö = ikuisuus

uusi aamu on
kadulla harhailevien
varjokuvien kuvitelmaa

metsään

puupilareiden välissä
sammaltaipaleella
tanssivat varjot ja aurinko
tuulen säestyksellä

hirviuros astelee lähteelle

sienet nousevat maasta,
outo yhteiskunta
tai toisaalta ei niinkään

mihin täältä lähtisin?

kanto

juuret syvällä
rikkaassa maassa
muisti mennyttä

onko minulla
taivaassa keinuva latva,
runko surua?

tuulessa taipuvilla oksilla
havinaa ja
orava?

pelkkiä ääniä, epäilen,
en välitä.

etsin

polulla on mieli:
se on viisaus
joka paljastaa itsensä
sille joka kulkee
tyhjänä

olen lähtenyt
tuolta tullut tähän
nyt seuraan perhosta

huomasin sen katoavan,
lensi tuonne jonnekin
ryteikköön

kurkotus

yli yön taipuva
koura
tahtoo sydämeesi
tarttua kiinni -
pulssiisi sotkeutua
pukeutua niin yhteen
ryt-mit-tyä
vapaan maan reunalla
lähelläsi
ja melkein katsella silmilläsi
nousevan auringon kultaa
kuin viaton.

toukka

tiesin uneni todeksi
hymyilin herätessäni
metamorfiseen sarastukseen

muistan matkallani:
joskus olin siivetön
niinkuin me kaikki
siksi
elän hetken,
olen, lentelen

puiden välissä
polkua pitkin
vapaana

ääniä

huomisesta eteenpäin, nyt
kuljet vapaalla maalla
seuraat ääniä
pois pellosta, metsään

ovatko ne lintuja?
vai cyber-tatuointeja
jumalten mielessä?

joen solinaa?
vai murtuma avaruuden kuoressa,
sen kallion raosta tulvivaa
valoa kaikille aisteille?

kuljet huojuvalla pinnalla,
mutta irti eilisestä
metelistä.