Kiivettyäni portaat kolmanteen kerrokseen näin oveni olevan auki. Mieleeni tuli välähdys ajasta, jolloin asuin Kontulassa ja olin tulossa hulluksi: kun kerran kotiini palatessani avaimeni ei sopinut oman oveni lukkoon. (Tapausta tuskin muistaisin, ellen olisi sitä kirjannut päiväkirjaani tai lauluun tai johonkin, kaivertanut muistokseni.) Nyt tilanne oli toinen, mutta yhtä outo.
Kissa ei tullut minua vastaan eikä sitä näkynyt kun sytytin kattolampun ja kutsuin sitä. Kämppäni näytti olevan samassa hieman siivottomassa tilassa kuin mihin olin sen jättänyt lähtiessäni, varkaita ei ollut vieraillut. Mutten piitannut siitä.
Astuin takaisin rappukäytävään jo huolestuneena. Kuulostelin ja raavin päätäni.
Kokosin vähät ajatukseni ja tajusin yllättäen, kuinka hyvin tunnen Manon.
Järkeilin että vaikka ovi on raollaan ulkomaailmaan, ei se uteliaisuudestaan huolimatta lähtisi vieraiden äänien ja viileän kiven valtakuntaan, tai jos vaikka uskaltautuisikin ovesta nuuhkimaan lähimpiä portaita, palaisi se varmasti vilauksena heti ensimmäisen pienenkin äänen kuullessaan takaisin turvalliseen kotipesäämme.
Onko joku käynyt täällä ja jättänyt oven auki? Vai olenko voinut jättää itse oven raolleen lähtiessäni? Se ei ole lainkaan tapaistani, ei lähellekään: avaimianikaan en ole unohtanut koskaan, sillä aina lähtiessäni tarkistan taskuni, että ne ovat mukana, ennen kuin painan oven kiinni.
Kissan löysin lymyilemästä pöydän alta nyt kun tarkemmin katsoin ja se tuli vähän varuillaan tervehtimään kun tunnisti minut. Suljin oven ja otin Manon syliini.
